lauantai 21. huhtikuuta 2018

JESJESJES, KASVISRUOKAA!

Tapasin loppuviikosta rakkaan ystäväni Helsingissä ja kävimme testaamassa lähiaikoina niin kovasti hypetetyn Yes Yes Yes -ravintolan. Täytyy sanoa, että hypetys on kyllä ollut ihan aiheellista, ruoka oli ihanaa. Lista koostuu pelkistä kasvisruuista ja rohkenen väittää, että kovinkaan moni lihansyöjä ei tämän ravintolan ruokiin voi olla tyytymätön. Yhteistuumin myös totesimme, että vaikka ruuan jälkeen olimmekin ihan superähkyt (taisimme tilata vähän liikaa...), niin olo ei kuitenkaan ollut semmoinen epämiellyttävän ähky, kuten runsaan liha-annoksen jälkeen usein on. Yes Yes Yes toteuttaa samaa yhdessä jakamisen ja syömisen aatetta kuin niin moni muukin ravintola nykyjään ja täytyy myöntää, että minä tykkään! Ravintolassa syödessä iskee yleensä aina annoskateus; vaikka oma annoksesi olisi miten hyvä, niin silti vähän harmittaa, että et ottanut samaa kuin kaveri. Toiselta voi toki aina vähän maistaa, mutta ei se ole sama, kuin yhteisten ruokien jakaminen. Me tilasimme tällä kertaa kolme alkuruokaa ja kaksi pääruokaa, jotka kaikki siis jaettiin. Niin joo ja jälkkäri myös, mutta siitä unohtui ottaa kuva.





Ainoa miinus paikassa on pöytien pieni koko. Kun kaksi henkilöä jakaa kolmesta annoksesta ruokaa omille lautasilleen ja pöydässä on lisäksi lasit, kynttilä ja vielä pieni kukkamaljakkokin, niin pienen pieni kahvilapöytä on hommaan auttamatta liian pieni. Mutta kyllä ravintola saa olla tyytyväinen tekemiseensä, jos tämä on ainoa kritiikki, mitä asiakas keksii!



En nyt muista, onko täällä ollut aikaisemmin puhetta siitä, että minähän olen asunut Helsingissä lähes koko aikuisikäni, muutin sieltä pois vasta vajaa nelikymppisenä. En millään muotoa kaipaa sinne takaisin, aikansa kutakin, mutta kyllä Helsinki on mulle edelleen se rakas kaupunki, jossa on aina kiva piipahtaa. Tiettyjä asioita kuitenkin kaipaan kovasti, merta ja kauniita vanhoja rakennuksia eniten, mutta myös laajaa ravintolatarjontaa ja kivoja kivijalkaputiikkeja. Erityisen ilahtunut olen siitä, että pitkän hiljaisen ajan jälkeen myös pieniä ruokakauppoja näkyy katukuvassa ja myönnän kyllä olevani vähän kateellinen kaikille niille, jotka ruokansa pääsevät ostamaan näistä pikkukaupoista. En mitenkään kauheasti ole trendien ja trendipaikkojen perään, mutta ajatus siitä, että ravintolavaihtoehtoja olisi satoja verrattuna pikkukaupungin muutamaan, nirhaisee kyllä syvältä sieltä kateusnystyrästä!

Kuva täältä

Mutta sitten vielä takaisin otsikkoon vähän toista kautta. Ruokahommelit ovat olleet tässä taloudessa vähän retuperällä jonkin aikaa; aina välillä muhun iskee pahemmanlaatuinen kyllästyminen ruuanlaittoon ja menen pitkään sieltä, mistä aita on matalin (lue: sieltä, missä sitä aitaa ei edes ole). En kuitenkaan jaksa kauheasti nykyjään stressata aiheesta, koska tiedän innon heräävän joku päivä ja sitten kokataan taas kuin viimeistä päivää. Yleensä tämä innottomuuden aika kuitenkin tuntuu ja näkyy ikävällä tavalla hyvinvoinnissa ja olotilassa, pikaiset arkiruokaratkaisut ovat usein vähemmän terveellisiä ja aika lihapainotteisia. Tällä viikolla kävi pitkästä aikaa ihan vahingossa niin, että söin monta päivää peräkkäin pelkkää kasvisruokaa. En ollut kokenut olotilaani varsinaisesti mitenkään huonoksi tai tukalaksi, mutta havahduin siihen, että mulla oli yhtäkkiä ihan älyttömän paljon parempi olo kuin pitkään aikaan. Vege tekee ihmiselle hyvää - ja joo, daaaaaa, tiedän, tämä ei nyt ollut mikään ydinfysiikan Nobelin arvoinen oivallus, lähinnä vaan muistutus itselleni. Satsaa taas pitkästä aikaa kasvisruuan tekemiseen!!

On hassua, että katsoessani blogin tunnisteita, sieltä pomppaa kasvisruoka tosi selkeästi ylitse muiden. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meillä syötäisi määrällisesti eniten kasvisruokaa, vaan sitä, että ne tekemäni ruuat, joista olen eniten innostunut ja halunnut kirjoittaa blogipostauksen, ovat olleet kasviruokia. Vege siis on myös hyvää, silloin kun sitä jaksaa tehdä! Ja siinähän se on, kiehtovan, mielenkiintoisen ja hyvältä maistuvan kasvisruuan tekeminen on vaikeampaa kuin sen perusjauhelihasörsselin, jota normi-torstai-iltana vedetään. Ei musta ole kokopäiväiseksi kasvisruokailijaksi, ei sen tekijäksi eikä syöjäksi, mutta nyt kyllä taas on herännyt into panostaa tähän asiaan enemmän.

No niin, viikonloput höpinät taas tässä. Nyt lähden ruuanlaittoon ja sitten voisi loppuillan vaikka vähän relata. Olen ollut tänään töissä (opettajilla on aina pari kertaa lukuvuodessa lauantaitöitä, ns. veso-päivä), viikonloppu jää tyngäksi siitä johtuen, mutta tätä tää aina välillä on. Keväthommat on vihdoinkin aloitettu pihalla ja toivon mukaan huomenna sää suosii niin, että niitä pääsisi jatkamaan.



Kivaa viikonlopun jatkoa sinne puolelle ruutua! 💗
Mitä teille kuuluu?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

RUOKAKUVIA KÄNNYKÄLLÄ

Kaikki täällä vähääkään pyörineet tai edes pari kertaa piipahtaneet lukijat tietävät, että Harkittuja herkkuja -blogissa ei todellakaan herkutella kauniilla kuvilla. Ei ole tarkoitus aloittaa (tai jatkaa) postausta millään itsensä mollaamisella, mutta niin se vaan on - minä en ole mikään erityinen valokuvaaja. Jos oikein raadollisen rehelliseksi heittäytyisin, niin sanoisin olevani surkea valokuvaaja. Koko historian aikana täällä on nähty ehkä muutama aika hyvä kuva, muutama lisää ihan kelpokuvia, mutta suurin osa on ollut joku blaaaah tai sitten ihan susi-surkeita. Tässä pari esimerkkiä sieltä pahimmasta päästä... Hah, näitä olisi löytynyt näköjään vaikka kuinka paljon. Kuinka kivoja kuvia noista olisi saanutkaan, jos vaan...





Tähän on monta syytä. Ensinnäkin, en osaa. Toisekseen, ei ole huvittanut (lue: ei ole ollut kärsivällisyyttä) opetella. Kolmannekseen, asia ei ole ollut mulle niin tärkeä. Vaikka kuitenkin tavallaan on ollut; mua on harmittanut kuvien huono laatu ja olen koko ajan ollut täysin tietoinen siitä, että blogillani ei ole mitään mahdollisuutta kivuta enemmän luettujen listoille ilman hyviä kuvia. Mutta mutta... kun kuvat vaan ei ole mulle niin tärkeä asia ja sen takia niihin keskittyminen tai aiheen opettelu ei ole missään vaiheessa kivunnut prioriteettilistalla siihen vaiheeseen, että olisin aiheeseen alkanut panostaa. Olen niin voimakkaasti teksti edellä menevä tyyppi, että keskityn aina vaan siihen ja sen hiomiseen. En myöskään jaksa kauheasti kiinnostua esim. Instan kuvatulvasta, jotenkin se ei vaan anna mulle mitään. Tykkään toki siitä, kun seuraamissani blogeissa on kivoja (upeitakin!) kuvia, mutta en koskaan varsinaisesti pysähdy niiden kohdalle. Teksti on se, mikä minut pysäyttää. Upeinkaan ruokakuva ei inspiroi mua keittokirjassa tai -lehdessä niin paljon, kuin taidokkaasti, näppärästi tai hauskasti kirjoitettu resepti. Itse asiassa monessa blogissa on välillä mun mielestä jopa liikaa kuvia; yhdestä ruoka-annoksesta tai kivasta sohvanurkkauksesta saattaa olla kymmenen kuvaa hilppasen eri kuvakulmasta... Kaikki kunnia näille upeille kuville, kysehän on mielipideasioista, mutta mulle yleensä riittää yksi kuva, maksimissaan kolme tai neljä.

Olen myös vähätellyt omia kännykällä otettuja kuviani ajatellen, että varsinkaan ruokakuvauksessa niillä ei olisi mitään todellista arvoa. Että "kunhan nyt kännykällä räpsäisin tämmöisen...". Siksi innostuinkin ihan valtavasti, kun alkuvuodesta törmäsin tietoon Mari Moilasen kurssista, jolla opetellaan ruokakuvaamista kännykällä. Ihan mahtavaa! Ja kurssin kesto on "vain" 2,5 tuntia eli mielenkiinto pysyy yllä taatusti. Näin siis ajattelin kurssille ilmoittautessani, mutta totta kai tässä kävi niin, että olisin voinut hengata Marin studiolla vaikka koko viikonlopun. Mutta siis, upea ja inspiroiva kurssi, joka herätti mussa ihan uusia ajatuksia ja tuntemuksia kuvaamiseen.





Meitä osallistuja oli vain viisi, mikä mahdollisti sen, että Mari pystyi neuvomaan jokaista ihan kädestä pitäen. Opettaja kun olen, haluan nostaa esille myös sen, että Mari on erinomainen opettaja (sen lisäksi, että myös ihan mahtava ja hurmaava ihminen), mikä ainakin mulle on todella tärkeä asia, kun osallistun jollekin kurssille. Kiitos Mari sulle, sun firman nimi on Rock your Blog, mutta voisit lisätä sinne, että myös you rock

En millään uskalla sanoa olevani nyt kaiken oppinut (tietenkään!!!), mutta sain kyllä niin hyviä vinkkejä ja oppeja kurssilta, että uskallan väittää niiden avulla pystyväni jatkossa ottamaan parempia kuvia. Ja mikä tärkeintä - nyt mulla on into ja inspiraatio kehittyä kuvaajana, mikä mulla puuttui aikaisemmin. Tiedän nyt, että kännykällä voi ottaa uskottavia ruokakuvia ja että niitä ei todellakaan pidä väheksyä tai hävetä. Opin myös käyttämään Snapseed -kuvankäsittelyohjelmaa, jolla pystyy ihmeisiin. En osaa sitä kuin vasta alkavasti ja silti joka kerta kun sen kanssa leikin, tuntuu että olen tekemisissä taikuuden kanssa. Ja joo, tiedän, kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo ties miten pitkän aikaa, mutta kaikki fotoshopit yms. ovat mulle vaan jotenkin ihan liikaa. Ei jaksa! Kirjoitin aiheesta vähän täällä (sieltä löytyy muuten myös se superohje broileripulliin!). Snapseed tekee ihmeitä ihan parilla näpäytyksellä ja vaikka lopputulos ei vielä ylläkään kansainvälisten kilpailujen finaaliin asti (haha!), niin olen kuitenkin ihan super-tyytyväinen tähän otokseeni, joka asettelun puolesta syntyi ihan vahingossa ja sen muokkauskin meni vähän "miten tässä nyt näin pääsi käymään" -tyylillä.



No niin, tästä on vielä pitkä matka mihinkään. Asettelu, sommittelu, tausta, valo... ihan sairaasti mietittävää. Snapseediä pitää opetella ja kokeilla niin paljon, että kärsivällisyys kärähtää taas jossain vaiheessa ihan taatusti ja aivot nyrjähtää, kun ei muista, mitä piti tehdä milloinkin. Olisi myös tietenkin tosi hienoa, jos löytyisi se oma tyyli, joka erottaa muista! Suurin kysymys lienee kuitenkin se, kuinka saada houkutteleva kuva siitä perusmätöstä, mitä meillä yleensä syödään ja mistä tännekin kirjoitan, silloin kun ruokajuttu on vuorossa. Latva-artisokkaa on ihana kuvata mahtavalla alustalla ja hyvällä rekvisiitalla (meinasin tukehtua kateuteen, kun näin Marin studion astia- ja härpäkevaraston ja näen niistä edelleen unia!), mutta kun kännykän linssi tarkentuu peruspasta-ateriaan, niin hymy saattaa hyytyä. Vai hyytyykö? Se nähdään sitten ensi kerralla, nyt on niin nälkä, että sitä pasta-annosta on pakko lähteä tekemään. Tässä kuitenkin meidän perjantai-illan jälkkäristä pari kuvaa.

Edit: kun kuvia katsoo täällä blogin puolella, ne ovat epätarkkoja, vaikka kännykässä ovat ihan teräviä... jotain teen siis väärin, tähänkin täytyy paneutua!




Herkullista ja ihanaa viikonloppua  💗

torstai 5. huhtikuuta 2018

365 PÄIVÄÄ

Terveisiä Perämeren rannikolta! Olimme siellä pääsiäisen vietossa mökillä pitkän viikonlopun ja olen ollut ihan täysin irti tietokoneesta nyt melkein viikon verran. On tuntunut aika hyvältä, tällaisia taukoja pitäisi ottaa useamminkin! Toki se tarkoittaa sitä, että kommentointi muiden juttuihin laahaa perässä, mutta toivottavasti te kaikki ihanat blogiystävät ymmärrätte sen ❤ Tulen kyllä ihan piakkoin "juttelemaan" sinne teidän kommenttiboksien puolelle (juttujanne olen kyllä lukenut tauon aikana kännykästä, mutta sillä vastaaminen ei vaan luonnistu millään).

Pääsiäinen siis tuli ja meni ja tänä vuonna ilman mitään tipuja sun muita. Tai no joo, pitää myöntää, että ei meillä niitä tipuja olla harrastettu kotonakaan; jotenkin se kaikki keltaisuus ja puput ja tiput ja munat on vähän liikaa mulle ja onneksi lapsikaan niitä ei ole kaipaillut. Se, mitä hän on joka vuosi koulussa askarrellut, on meillä päässyt esille, mutta siinä se sitten melkein onkin ollut. Oma alkuperäinen syntymäpäiväni oli pääsiäislauantaina, joten nuorempana isoäitini vielä eläessä (ja vaatiessa tätä), synttäreitä juhlittiin aina pääsiäisenä. Tämä perinne on jäänyt ja nykyjään pääsiäinen menee aika lailla omalla painollaan.





Ruokaa tietenkin pitää tehdä, kuten aina. Tänä vuonna en jaksanut pashaa ruveta vääntämään, mutta lammasta haudutettiin uunissa monta tuntia. Olin lähtenyt vähän soitellen sotaan, enkä ollut miettinyt alkupalaa ollenkaan, joten väänsin ex tempore täytetyt munat, jotka onnistuivatkin tosi kivasti. Parsanipun olin sentään tajunnut ostaa ja alkupalasta tuli tosi hyvä, eikä yhtään liian raskas. Jälkkäriksi tein sen ainoan, jossa olen tosi hyvä ja tälläkin kertaa se onnistui ihan älyttömän hyvin. Ohje löytyy täältä - tee omalla vastuulla, tämä on niin hyvää, että kaikki pitää syödä heti!!! Ja hei, arvatkaa mitä - tänä vuonna ei syöty yhtäkään pääsiäismunaa, hupsista! No, ihan hyvä, koska punkkua meni sitten senkin verran - haha!



Mutta asiaan eli otsikkoon. Tänään käynnistyi lähtölaskenta siihen maagiseen viidenkympin rajapyykkiin, joka kyllä väkisinkin tuntuu tosi isolta asialta. Myönnän kokevani pahemman laatuista ikäkriisiä, joka yhdistettynä vaihdevuosiärsyilyyn (jep, pakastinraivarit taas häämöttää...) ei ole ollenkaan kiva yhdistelmä. Tiia kirjoitti juuri äsken postauksen, joka olisi voinut olla suoraan minun kynästäni (Tiia-muru, tulen kommentoimaan, kunhan kerkeän ❤). Päätin kuitenkin tänä aamuna, että lykkään aiheen miettimistä vielä vähän ja koitan nyt vaan nauttia siitä, että olen onnellinen, terve ja sentään suht järjissäni :) Sain lapselta lahjaksi 49 suukkoa (hän tosin meni laskuissa sekaisin ja niitä tuli 54, mutta päätin olla ottamatta tätä minkäänlaisena vinkkinä...), mies on juuri kotimatkalla pohjoisesta, eikä tule muistamaan koko päivää mitenkään, mikä ei mua haittaa ollenkaan. Meillä ei pahemmin synttäreitä muisteta, eikä siitä myöskään tupata loukkaantumaan. Jos ei tänään illalla sano mitään, niin muistutan kuitenkin ystävällisesti huomenna, että ajattelin haluta viime synttäreilläni lahjaksi lahjakortin kosmetologille. Jep, joku semmoinen "kuuraa, jynssää ja kohota tämä rupsahtanut naamavärkki pari vuotta nuoremmaksi" -hoito olisi ajatuksissa. Kävin ostamassa itselleni lahjaksi silmänympärysvoiteen (voisiko tämä mennä vielä vähän pateettisemmaksi...?) ja paidan. Siinäpä se tänä vuonna. Ensi vuonna sitten juhlitaan isosti ja lähdetään reissuun juhlan kunniaksi.

Kuten sanottua, en halua juuri nyt paatostella tätä ikäkriisiä ollenkaan. Muistin aamulla, että kirjoitin kaksi vuotta sitten jotain, mikä toimii edelleenkin, kaikesta kipuilusta huolimatta. Vaikka välillä v***ttaa ja harmittaa ja ärsyttää paljon enemmän kuin silloin, niin ajattelen kuitenkin edelleen aika lailla samalla tavalla. Lainaankin itseäni tähän loppuun, tämä on hyvä muistutus siitä, että kaikki on edelleen tosi hyvin! Oikeastaan vähän herkistyin tuota lukiessani; näin olen lähes aina itsestäni ajatellut ja haluaisin niin kovasti säilyttää tämän asenteen. Että olen oikeasti ihana, just nyt ja just tällaisena!

Elämäni talo

Täytin eilen vuosia. Tämän ikäiset naiset usein piilottelevat ikäänsä, en oikein ymmärrä miksi. 47 vuotta. Nuoriherra kysyi aamulla kuinka paljon täytän ja "nelkyt ja risat" -vastaus ei riittänyt (mistä ihmeen risuista sä äiti puhut???), joten piti oikein sormipelillä laskea :)

Päivä oli kiireinen ja piti sisällään siirtymistä paikasta a paikkaan b. Autossa oli aikaa miettiä. Kurkin itseäni peruutuspeilistä ja pohdiskelin. Ryppyjä. Check! Silmäpusseja. Check! Harmaata. Check!  Löllöä siellä sun täällä. Check! Suonikohjujakin jo muutama. Check! Ja sitä rataa. Kriisin ainekset siis kasassa!? En kuitenkaan saanut mitään paniikkia aikaiseksi, päinvastoin - naamalle levisi leveä virne joka kerta kun kurkkasin peiliin. Ei minulla ole mitään syytä keski-iän kriisiin!

Mietiskelin siinä ajellessani, että keski-ikäinen nainenhan on parhaimmillaan kuin vanha puutalo. Semmoinen ihana vanha, tiedättehän! Ei mikään kantti kertaa kantti, vaan moniulotteinen vanhoine erkkereineen ja lasikuisteineen. Vähän repsottaa sieltä sun täältä, mutta kun kaukaa katsoo, niin pienet kauneusvirheet eivät näy. Kun kivijalka ja rossipohja ovat kunnossa (kiitos onnellisen lapsuuden), eikä talossa ole sen pahempia home- tai rakennevaurioita (kummallista kyllä, vaikka siitä vähän huolettomasti pidettiin jossain vaiheessa huolta), niin rakennushan on varsinainen aarre.

Se on monikerroksinen ja sokkeloinen, täynnä huoneita, jotka ovat pullollaan mitä hienompia muistoja. Jotain pimeitä nurkkiakin toki löytyy ja ehkä muutama huone, johon ei enää huvita palata. Pieni pintaremontti tekee ihan hyvää silloin tällöin, mutta liian suuria rakenteellisia muutoksia ei kannata ruveta tekemään. Eikä varsinkaan isoa remonttia uusilla ja moderneilla materiaaleilla - talosta häviää silloin kaikki luonne ja siitä tulee korni jäljitelmä.

Siinä talossa asutaan (toivottavasti) vielä pitkään, joten siitä täytyy pitää hyvää huolta. Se on rakas ja arvokas. Täydellinen suorastaan. Elämäni talo!

Ihanaa alkanutta huhtikuuta teille kaikille! Kunhan saadaan puoli metriä lunta sulatettua jollain ihmeen keinolla ennen vappua, niin kesääkin voi ruveta jo odottamaan.


Pus 💗