torstai 24. toukokuuta 2018

KIIRE

Kiire ja stressi - nuo nykyihmisen rinnalla jatkuvasti kulkevat kaksi kaveria. Monesti tuntuu siltä, että jotkut ihmiset suorastaan ylpeilevät sillä, kuinka kiire heillä jatkuvasti on; ikään kuin se olisi jonkinlainen täydellisen ihmisen mittari. Mitä kiireisempi, sitä tärkeämpi? Minä itse en todellakaan ajattele niin, vaan aika usein kiire omassa elämässäni on seurausta siitä, että olen jättänyt asioita tekemättä ajallaan ja kiire on suora seuraus saamattomuudestani. Olen saanut elämäni rakennettua sellaiseksi, että siihen ei normaalitilanteessa kuulu hoppuilu tai paikasta toiseen juokseminen kelloa vilkuillen. Ainoa säännöllinen kiireaika on aina koeviikon lopulla, kun korjaan hikipäässä kokeita viime tipassa ja silloinkin kyse on aina siitä, että olen jättänyt sen viime tippaan.


Nyt kuitenkin muutaman viime viikon ajan olen ollut ihan oikeasti todella kiireinen itsestäni riippumattomista syistä. Aikaa ei ole ollut mihinkään ylimääräiseen (kuten esim. blogien lukemiseen, saati sitten oman kirjoittamiseen). Käsittämättömällä tavalla meidän normaali, leppoisa elämä on hetkellisesti täyttynyt kaikenlaisella ohjelmalla, menoilla ja juhlilla. Lisäksi koulussa vuoden viimeiset viikot ovat aina täynnä tekemistä ja nimenomaan sellaista, jota ei voi tehdä hyvissä ajoin valmiiksi. Kirsikkana kakun päällä olin viikon Saksassa opiskelijaryhmän ja yhden kollegan kanssa - ihan mahtava viikko, mutta tietenkin täynnä ohjelmaa.


Mulla on yksi periaate ylitse muiden, sellainen mistä en tingi kuin äärimmäisessä hädässä. Se, että kiire loppuu iltaruuan jälkeen (joka meillä syödään yleensä klo 19 aikoihin) ja sen jälkeen en enää tee yhtään mitään. Ilman näitä illan paria rauhoitettua tuntia ja ajoissa nukkumaan menemistä en selviydy edes normaalista arjesta, saati sitten tällaisista hektisistä ajanjaksoista. Olen saanut tästä pidettyä kiinni (Saksa-viikkoa lukuun ottamatta tietenkin) ja sen takia olen suht täyspäinen, vaikka päivät ovatkin olleet hirveetä härdelliä. Vielä pitäisi puskea täysillä puolitoista viikkoa, sen jälkeen elämä tulee rauhoittumaan kuin seinään seuraaviksi yhdeksäksi viikoksi. Tai ehkä vähän lyhemmäksi ajaksi; mähän olen sellainen, että alan miettimään koulujuttuja jo heinäkuun loppupuolella ja vaivihkaa silloin aloittelen myös seuraavan lukuvuoden suunnittelun ja tuntien miettimisen. Ihan vaan sen takia, että tykkään ja olen loman siinä vaiheessa jo yleensä valmis palaamaan töihin. On ihanaa, että on niin kiva työ, että sitä alkaa kaipaamaan lomalla ❤

Edelliseen postaukseeni liittyen pari sanaa: kiitos kommenteista ja kiitos niistä muutamasta ihanasta sähköpostista, mitkä sain kirjoitukseeni liittyen. Kaikki on taas ihan hyvin, ainakin hetkellisesti. Olen miettinyt, että oliko sana masennus liian voimakas - en oikein osaa, näin tilanteen taas mentyä ohi, löytää itsestäni ihan oikeita masennuksen merkkejä, mutta kuten Tuula viisaasti kommentoi, jokaisella masennus näyttäytyy erilaisena ja kaikilla on "oikeus" olla masentunut omalla tavallaan. Uskon, että oma apeuteni liittyy vahvasti vaihdevuosivuoristorataan, mutta lupaan tarkkailla itseäni ja hakea apua, jos näyttää, että sille on tarvetta.


Postauksen epätarkat kuvat (eivät liity aiheeseen mitenkään) ovat Saksan viikon ainoalta vapaalta iltapäivältä, kun ehdin kierrellä kaupungilla itsekseni. Kaipasin noiden hedelmä- ja vihanneskojujen luona omaa keittiötäni ihan älyttömästi; kuinka ihanaa olisikaan, jos meilläkin olisi samanlaisia pikkukauppoja joka paikassa! Ostin mukaani ison pussillisen meheviä persikoita, joita söin hotellihuoneessani iltaisin (heh, ja sotkin kaksi paitaa niistä valuvalla mehulla, joten loput persikat söin nakuna 😂). Parsaa oli tarjolla kaikkialla, kaupoissa, kojuissa ja jokaisen ravintolan listalla. Viimeisenä iltana söinkin elämäni parhaan parsa-annoksen, josta räpsäisty kuva ei kyllä anna oikeutta sille. En vieläkään oikein "kehtaa" kuvata ravintolassa, varsinkaan jos seurueeseen kuuluu useampi henkilö.


Ihanaa toukokuun loppupuolta kaikille! On hassua, että on jo ihan täysi kesä, vaikka kouluakin on vielä jäljellä puolitoista viikkoa. Saas nähdä iskeekö joku takatalvi, vai tuleeko tästä pitkästä aikaa lämmin, aurinkoinen ja pitkä kesä.

Nähdään ja kuullaan taas pian 💗

perjantai 11. toukokuuta 2018

MASENNUSTA JA MANSIKOITA

Mansikathan eivät varsinaisesti liity tähän aiheeseen mitenkään, mutta otsikkoon piti saada mukaan jotain positiivistakin ja kaupasta mukaan tarttuneet Espanjan mansikat piristivät mieltä sen verran, että päätin hehkuttaa niitä täälläkin. Eiväthän ne miltään tietenkään maistuneet, mutta...


Noin, siinä se tuli heti alkuun - negatiivisuus. "Ei ne miltään kuitenkaan maistuneet", onpa hyvä tapa suhtautua asiaan! Tällaista tämä on ollut lähikuukaudet, mutta korostetusti nyt ihan lähiviikkoina. Olen negatiivinen, kärttyinen ja peruspessimisti ihan kaikkeen mahdolliseen liittyen. Ja väitänpä, että jollain asteikolla mitattuna myös masentunut. Jotenkin kuitenkin tunnen, ettei mulla ole "oikeutta" käyttää sanaa masennus, koska en ole ihan oikeasti oikeasti masentunut. Vai olenko? Missä kulkevat alakulon, apeuden, v***tuksen ja masennuksen väliset rajat? Sitä olen miettinyt tässä lähipäivinä saman aikaisesti, kun olen yrittänyt suoriutua yllättävän kiireisistä härdelliviikoista.

Olen kokenut masennuksen moneen otteeseen lähipiirissäni, nähnyt sen erilaiset ilmenemismuodot ja ymmärtänyt, että sille ei voi tehdä mitään muuta, kuin hoitaa sen alkulähteitä. Kaikki tuntemani tapaukset ovat olleet sellaisia, että se alkulähde on ollut niin rankka, että juuri sen takia tunnen huonoa omaatuntoa maristessani tästä. Koska olen kuitenkin samanaikaisesti edelleen ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä mulla on elämässäni. Tiedostan muutamat lapsuuden ja menneisyyden jutut, jotka voisivat jotain masennusoireita aiheuttaa, mutta ei tässä ole kyse siitä. Kyse on helkkari soikoon vain ja ainoastaan niistä saakelin vaihdevuosioireista, jotka näemmä nyt vyöryvät päälle oikein urakalla. Ja mä kun luulin, että pakastiraivarit oli jotain isoa ja dramaattista, haha!

Jos on yksi asia, mitä inhoan ylitse muun, se on aiheeton nalkuttaminen, raivoaminen ja äksyily. Silloin saa rageta, kun on aihetta ja toki esim. kumppanille saa välillä kilahdella ihan turhan päitenkin ja purkaa vaikka ärsyttävää työpäivää sillä tavalla. Mutta sellainen jatkuva negatiivinen suhtautuminen toiseen ja aiheettomista asioista räjähtäminen - ei kuulu meidän perheen tapaan elää. Paitsi näköjään nyt vuodesta 2018 alkaen... Sydän jätti pari lyöntiä tyhjää ja taas käynnistyttyään alkoi särkeä ihan älyttömästi tänä aamuna, kun lapsen ekat sanat mulle olivat "taas sä äiti sanoit tolleen negatiivisesti". Sanoin tyhmästi ennen kuin toinen oli ehtinyt kunnolla edes herätä!! Ja tuntuu, että mies on hokenut "ei se mitään" -mantraa nyt jo ties miten pitkään vastauksena mun loputtomiin anteeksipyytelyihin, jotka aina onneksi kuitenkin muistan sanoa räjähdyksen jälkeen.

Fyysiset oireet kestän edelleen (tai siis inhoan niitä, mutta se on kuitenkin vaan fyysistä), mutta tämä mielialapuoli alkaa vähitellen ottaa aivoon ja isosti. Jos kaikki ei ota nuppiin armottomasti, se apeuttaa. Jos joku ei apeuta, se aiheuttaa muuten vaan negatiivisia ajatuksia. Jos jotain pitäisi tehdä, en taatusti saa sitä tehtyä, ellei kyse ole jostain välttämättömästä. Ja silloinkin joudun ponnistelemaan, että saan aikaiseksi. Jos mahdollista, jätän tekemättä. Ja jos teen, teen sen niin rimaa hipoen, että voisi osallistua jo limboamisen maailmanmestaruuskisoihin. Ajattelen koko ajan kaikkea, mitä pitäisi tehdä ja mitä olen jättänyt tekemättä ja ruoskin itseäni saamattomuusangsteissani. Yhtenä aamuna sitten taas herään ihan innoissani ja energisenä kaikesta mahdollisesta, kunnes taas illalla (tai ylihuomenna) huomaan, että samaa vanhaa tää taas onkin...

No okei, pakko nyt sen verran lieventää, että ei tämä nyt ihan koko ajan tällaista ole! Mutta sen verran usein kuitenkin, että on tunne siitä, että koko ajan. Jotain tälle pitää siis tehdä ja aika pian, koska ei tällaista jaksa kukaan. Tai jos joku jaksaa vapaaehtoisesti, niin ihmettelen kovasti! Eli kyllä tässä nyt on aika vähitellen mennä lääkärin kanssa juttelemaan, vaikka hormonihoidot eivät ajatuksena niin kauheasti miellytäkään. En voi ihan käsi sydämellä sanoa yrittäneeni kaikkia luomu-metodeja - sehän tässä myös mättää; tiedän, millä keinoilla oireita voisi yrittää lievittää, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi sitäkään...

Tästä tuli nyt harvinaislaatuisen sekava, pessimistinen ja synkkä postaus, mutta menkööt nyt näin. Mulla oli mielessäni ihan selkeä punainen lanka tähän kirjoitukseen, mutta koska mies ja lapsi kävivät toistuvasti katkaisemassa mun ajatukset (ja yritin olla räjähtämättä niille sen takia, haha), niin en saanut pakkaa kasaan. Kaipa se on välillä ihan ok sekoilla täälläkin?

Ja loppuun kyllä pakko todeta positiivisesti, että kyllä noi mansikat liittyy asiaan sitten kuitenkin. Iloa elämään tuovat edelleen pikkuasiat, kuten vaikkapa se, että ihan pian saa syödä päivittäin kotimaisia mansikoita ja herneenpalkoja.



Kuva täältä
Kyllä tämä tästä 💗


lauantai 28. huhtikuuta 2018

HELPPO PARSAPIIRAS JA KIELIPOLIISIN PÄÄNSÄRKYÄ

Ihan ensinnäkin, onko se piiras vai piirakka? Jostain syystä mulla tulee luontevasti ja ensimmäisenä vaihtoehtona aina piiras, mutta rupesin miettimään, että onko noilla kahdella joku ihan oikea ero? Tulee muuten tyytyväinen olo tämmöisiä miettiessä; että ei ihmisellä tällä hetkellä ole sen suurempia murheita tai huolia, riittää energiaa ja aikaa tällaisten ongelmien pähkäilyyn! Mutta mähän nyt olen tunnetusti muutenkin kielipoliisinillittäjä, joka saattaa jumittaa yhden sanan valinnassa tosi pitkään kirjoittaessaan ja joka ärsyttävästi korjailee läheisiään vääristä sanavalinnoista. Onko teillä tietoa tässä asiassa, piiras vai piirakka?


Mutta juu, asiaan. Suolaisia piiraita (ok, olemme näköjään päättäneet, että sana on piiras) pitäisi muistaa tehdä paljon useammin. Koska en ole kovinkaan kummoinen leipuri, kaikki sinne päinkään suuntaava toiminta unohtuu multa yleensä ainakin arjessa, enkä kauhean mielelläni laita leivontaessua päälle. Mutta aina myös unohtuu, että suolaisella puolella kyse ei varsinaisesti ole leivonnasta, vaan lähinnä aineksien latomisesta piirasvuokaan ja sen tuikkaamisessa uuniin. Kun mietin omaa leivontahistoriaani ja sen legendaarisia mokia, ei niiden joukkoon mahdu yhtäkään suolaista piirasta. Tästä voitaneen päätellä, että niissä ei voi epäonnistua (hieman raa'aksi jääneitä piiraspohjia ei lasketa...). Ja voi miten hyvää ja täyttävää arkiruokaa niistä saakaan! Meillä esim. mies muistelee kaihoten Nakit ja mutsi -blogista bongaamaani Taco-piirasta - pitääkin muistaa tehdä sitä uudestaan, vaikkapa vappuna, mikä meillä tulee menemään pihahommissa.

Vähän aikaa sitten Uusi kuu -blogissa oli todella simppelin parsapiirakan (ups, piirakka-sanaa käytetty!) ohje ja tänään aurinko paistoi semmoisesta kulmasta, että mielestäni oli aika kokeilla tätä ohjetta. Sovelsin ihan vaan pikkaisen. Tämäkin muuten on kiva juttu näissä suolaisissa piiraissa, millään muulla kuin uunin lämpötilalla ei ole väliä, kaikki käy. Olisin halunnut laittaa tähän kanttarelli-tuorejuustoa, mutta koska sitä ei tällä kertaa löytynyt, jätin sen kokeilemisen seuraavaan kertaan. Tuorejuuston voi tietenkin maustaa itse haluamallaan tavalla, tämänkin vaihtoehdon jätän odottamaan sitä seuraavaa kertaa.

Helppo parsapiiras

paketti voitaikinaa
2 nippua vihreää parsaa
paketti (maustettua) tuorejuustoa (makuna tällä kertaa ruohosipuli) 
suolaa ja pippuria
palanen Parmesan-juustoa
1 muna reunojen voiteluun

Levitä voitaikina auki ja kauli sitä halutessasi vähän ohuemmaksi. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille tai vuokaan. 

Katko parsoista kovat ja kuivat kannat ja kuori kevyesti kuorimaveitsellä.

Levitä taikinan päälle tuorejuustoa (minä tykkään ohuesta kerroksesta) ja raasta juuston päälle kevyt kerros Parmesania. Jätä reunoille tyhjää pari senttiä.

Lado parsat taikinan päälle nätisti, rouhaise pinnalle suolaa ja pippuria. Voitele piiraan reunat munalla ja tuikkaa uuniin 200 asteeseen. Paista n. 20-25 min, kunnes piiras on saanut kauniin värin.

Anna jäähtyä haaleaksi ja höylää päälle Parmesanlastuja. 
Tarjoile hyvän salaatin kanssa.



En ole itse mikään megalomaanisen fanaattinen parsa-fani (siis niin, että menisin ihan sekaisin siitä), mutta käytän sitä kyllä sesongin aikana jonkun verran. Täältä esim. löytyy ihanan parsa-avocado-tomaattisalaatin ohje. Ostan parsaa usein ihan sen kauneuden vuoksi - miten voikin joku ruoka-aine olla näin kaunis ja kuvauksellinen?


Niin joo, semmoista vielä, että lupailin teille edellisessä postauksessa kirjoittaa pian otsikolla Puutarhahelvetti. Olenkin nyt yllättäen (muutaman helvetillisen välivuoden jälkeen) alkanut tuntea hellyyttä ja rakkautta tuota meidän pihaksi kutsuttua rytökasaa kohtaan, joten voi olla, että otsikko muuttuukin helvetistä rakkaudeksi. Tai no, saas nyt nähdä, näitä hellyyden puuskia on kyllä aikaisemminkin ollut ja aina ollaan palattu sinne helvetti-puolelle, mutta toiveikkaana ajattelen, että jospa tänä vuonna vihdoinkin...



Hei, kivaa viikonlopun jatkoa teille! 
Mites vappusuunnitelmat - oletteko vapun juhlijoita vai kuten minä, 
"pakollisen" juhlapäivän karsastajia? 
Ainakin tulee vapaapäivä keskellä viikkoa, jo sen kunniaksi voi hihkaista ilosta. 
Ja onhan vappu tietenkin lopullinen kevään merkki ja lupaus tulevasta kesästä!

💗

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

HUMMUSTA JA HÖPINÄÄ

Mä rakastan pistaasipähkinöitä. Siis ra-kas-tan! Jos mulla olisi joku, joka kuorisi niitä mulle aamusta iltaan (huhuu mies, oletko linjoilla...?), en varmaan muuta söisikään. Sen sijaan limestä en tykkää yhtään, en sitten ollenkaan. Nyt kuitenkin kävi tätä uutta hummusideaa kokeillessani, että en löytänyt jääkaapista sitruunaa, mutta pari limeä oli (en oikein tiedä miksi olen ne ostanut, koska en tykkää siitä... ehkä se niiden kaunis, keväisen vihreä väri houkutti). Päätin korvata sitruunan rohkeasti limellä ja hei, tämähän toimi!


Olen kirjoittanut hummus-rakkaudestani aikaisemminkin. Tahna, joka sopii kaiken kanssa, saa kaiken maistumaan hyvältä ja on ihan yksikseenkin taivaallista. En ole vielä keksinyt ruokaa tai ruoka-ainetta, mikä ei sopisi yhteen hummuksen kanssa. Kala taitaa olla ainoa, jonka kanssa sitä en ole syönyt, koska jostain syystä sisäinen mikä sopii minkäkin kanssa -kriitikkoni väittää, että hummus ja kala eivät sovi yhteen. Mutta miksi ei, voisihan sitä kokeilla vaikkapa tillillä ryyditettyä hummusta joku kerta!

Toi mikä sopii minkäkin kanssa on muuten jännä juttu! Jotkut meistähän ovat sellaisia, että pistävät menemään ihan mitä ruoka-aineita tahansa samalla lautasella mentaliteetilla "mahassa se kuitenkin sekoittuu". Oma mies kuuluu tuohon ihmisryhmään ja esimerkiksi yksi työkaverini kippaa joka päivä lautaselle ja mikroon edellisen päivän ruuan tähteet kaikki iloisena sekoituksena ja nauttii lounaansa selvästi kummemmin asiaa miettimättä. Minä taas kuulun niihin, jotka ovat neuroottisen tarkkoja hyvin huolellisia sen suhteen, mitkä ruuat sopivat yhteen, mikä kuuluu minkäkin kanssa ja mitä saa syödä minkäkin kanssa. Rupesin miettimään, mistä tämä johtuu ja lapsuuteen tietenkin palasin tässäkin asiassa. Osa meistä oppii kotona tarkat "ruokasäännöt" ja myös erilaiset traditiot, joiden mukaan syömme sitten vielä aikuisenakin. Usein nämä ovat aika hassuja juttuja, mikä ei tietenkään millään muotoa ole huono asia, koska kyse on kuitenkin omista ruokailutavoistamme. Tunnustan kuitenkin välillä itse olevani melkoinen saarnaaja tähän aiheeseen liittyen ja löydän itseni säännöllisesti opettamasta aikuisia ihmisiä siitä, mitä saa ja mitä ei saa syödä yhdessä. Hohhoijaa, välillä semmoinen virtuaalilitsari päin omaa pläsiä tekisi ihan hyvää! Saatan esimerkiksi pyöritellä silmiäni sille, jos mies viikonloppuaamuna tekee paahtoleivän, jossa on marmeladia ja juustoa. "Siis herramunjeesus, eihän makeaa ja suolaista saa syödä yhdessä!" Paitsi että sitten kuitenkin samana iltana laitan pöytään juustotarjottimen, jolla on juustojen lisäksi erilaisia hilloja. Tai saatan lähteä ajamaan 20 km kauppareissun, koska olen unohtanut ostaa maustekurkkuja ja etikkapunajuuria sinä päivänä, kun ruokana on jauhelihaperunasoselaatikkoa. Maksamakkaraleivän kanssa pitää olla maustekurkkua, muuten maapallo lakkaa pyörimästä akselinsa ympäri. Perunamuussissa pitää olla muskottia, aamupalaksi ei voi syödä edellisen päivän pizzanjämiä (paitsi silloin, kun olet 20-vuotias ja heräät armottomassa krapulassa lauantaina kolmen aikoihin) ja missään keitossa ei saa olla lanttua (mutta juuriselleriä pitää olla). Näitä voisi keksiä ihan loputtomiin! Olisi tosi hauska kuulla teidän "ruokasääntöjänne"! Mikä on ihan nounou ja mikä taas ihan must?

Niin juu, se pistaasi-lime-hummus, siitähän tästä piti kirjoittaa. Tässäkin reseptissä, kuten kaikissa muissakin ohjeissa pätee se vanha sääntö, että määrät ovat vähän sinne päin, muista siis maistella ja lisätä mausteita maun mukaan. Limenrakastajat voivat puristaa sitä joukkoon huomattavasti enemmän, minulle riitti toi ohjeessa mainittu määrä.

Pistaasi-lime-hummus

1 prk kikherneitä
1 dl kuorittuja pistaasipähkinöitä (+ muutama koristeluun)
1 rkl tahinia
1/2 limen mehu
suola, mustapippuri
3 - 4 rkl oliiviöljyä
1/2 dl kylmää vettä

Rouhaise pistaasipähkinät ensin karkeaksi rouheeksi monitoimikoneella ja ota noin puolet rouheesta talteen. Lisää kikherneet, tahini, limen mehu, mausteet ja öljy ja sekoita tahnaksi. Lisää lopuksi vesi. Maista ja mausta mahdollisesti lisää, lisää öljyä ja/tai vettä tarpeen mukaan.

Kaavi tahna tarjoilukulhoon ja sekoita karkea pistaasirouhe tahnan joukkoon. 
Säilytä jääkaapissa ja nauti kaiken kanssa.


Ihanaa viikon jatkoa teille kaikille! Minä ainakin alan vähitellen tottumaan kevääseen ja pääsemään yli sen aiheuttamasta kevätangstista. Nyt sitten kuitenkin on aika allergioiden (mulla ei onneksi mitään kauhean pahaa, pientä ärsytystä vaan) ja vähitellen myös puutarhan aiheuttaman kipuilun ja raivoamisen. Ihan vaan tiiserinä mainitsen, että jossain vaiheessa lähiaikoina tiedossa teksti otsikolla "Puutarhahelvetti"... hahaa, sitä odotellessa :)

💗

p.s. Olin muuten eilen illalla Helsingissä Jennyn (joka osoittautui livenä aivan yhtä ihanaksi tyypiksi kuin bloginsakin puolella) järjestämässä hyvinvointiin ja painonhallintaan keskittyvässä illassa. Kirjoitan siitä myöhemmin, kunhan saan vähän jäsenneltyä kaikkia ajatuksia, jotka illan aikana heräsivät.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

JESJESJES, KASVISRUOKAA!

Tapasin loppuviikosta rakkaan ystäväni Helsingissä ja kävimme testaamassa lähiaikoina niin kovasti hypetetyn Yes Yes Yes -ravintolan. Täytyy sanoa, että hypetys on kyllä ollut ihan aiheellista, ruoka oli ihanaa. Lista koostuu pelkistä kasvisruuista ja rohkenen väittää, että kovinkaan moni lihansyöjä ei tämän ravintolan ruokiin voi olla tyytymätön. Yhteistuumin myös totesimme, että vaikka ruuan jälkeen olimmekin ihan superähkyt (taisimme tilata vähän liikaa...), niin olo ei kuitenkaan ollut semmoinen epämiellyttävän ähky, kuten runsaan liha-annoksen jälkeen usein on. Yes Yes Yes toteuttaa samaa yhdessä jakamisen ja syömisen aatetta kuin niin moni muukin ravintola nykyjään ja täytyy myöntää, että minä tykkään! Ravintolassa syödessä iskee yleensä aina annoskateus; vaikka oma annoksesi olisi miten hyvä, niin silti vähän harmittaa, että et ottanut samaa kuin kaveri. Toiselta voi toki aina vähän maistaa, mutta ei se ole sama, kuin yhteisten ruokien jakaminen. Me tilasimme tällä kertaa kolme alkuruokaa ja kaksi pääruokaa, jotka kaikki siis jaettiin. Niin joo ja jälkkäri myös, mutta siitä unohtui ottaa kuva.





Ainoa miinus paikassa on pöytien pieni koko. Kun kaksi henkilöä jakaa kolmesta annoksesta ruokaa omille lautasilleen ja pöydässä on lisäksi lasit, kynttilä ja vielä pieni kukkamaljakkokin, niin pienen pieni kahvilapöytä on hommaan auttamatta liian pieni. Mutta kyllä ravintola saa olla tyytyväinen tekemiseensä, jos tämä on ainoa kritiikki, mitä asiakas keksii!



En nyt muista, onko täällä ollut aikaisemmin puhetta siitä, että minähän olen asunut Helsingissä lähes koko aikuisikäni, muutin sieltä pois vasta vajaa nelikymppisenä. En millään muotoa kaipaa sinne takaisin, aikansa kutakin, mutta kyllä Helsinki on mulle edelleen se rakas kaupunki, jossa on aina kiva piipahtaa. Tiettyjä asioita kuitenkin kaipaan kovasti, merta ja kauniita vanhoja rakennuksia eniten, mutta myös laajaa ravintolatarjontaa ja kivoja kivijalkaputiikkeja. Erityisen ilahtunut olen siitä, että pitkän hiljaisen ajan jälkeen myös pieniä ruokakauppoja näkyy katukuvassa ja myönnän kyllä olevani vähän kateellinen kaikille niille, jotka ruokansa pääsevät ostamaan näistä pikkukaupoista. En mitenkään kauheasti ole trendien ja trendipaikkojen perään, mutta ajatus siitä, että ravintolavaihtoehtoja olisi satoja verrattuna pikkukaupungin muutamaan, nirhaisee kyllä syvältä sieltä kateusnystyrästä!

Kuva täältä

Mutta sitten vielä takaisin otsikkoon vähän toista kautta. Ruokahommelit ovat olleet tässä taloudessa vähän retuperällä jonkin aikaa; aina välillä muhun iskee pahemmanlaatuinen kyllästyminen ruuanlaittoon ja menen pitkään sieltä, mistä aita on matalin (lue: sieltä, missä sitä aitaa ei edes ole). En kuitenkaan jaksa kauheasti nykyjään stressata aiheesta, koska tiedän innon heräävän joku päivä ja sitten kokataan taas kuin viimeistä päivää. Yleensä tämä innottomuuden aika kuitenkin tuntuu ja näkyy ikävällä tavalla hyvinvoinnissa ja olotilassa, pikaiset arkiruokaratkaisut ovat usein vähemmän terveellisiä ja aika lihapainotteisia. Tällä viikolla kävi pitkästä aikaa ihan vahingossa niin, että söin monta päivää peräkkäin pelkkää kasvisruokaa. En ollut kokenut olotilaani varsinaisesti mitenkään huonoksi tai tukalaksi, mutta havahduin siihen, että mulla oli yhtäkkiä ihan älyttömän paljon parempi olo kuin pitkään aikaan. Vege tekee ihmiselle hyvää - ja joo, daaaaaa, tiedän, tämä ei nyt ollut mikään ydinfysiikan Nobelin arvoinen oivallus, lähinnä vaan muistutus itselleni. Satsaa taas pitkästä aikaa kasvisruuan tekemiseen!!

On hassua, että katsoessani blogin tunnisteita, sieltä pomppaa kasvisruoka tosi selkeästi ylitse muiden. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meillä syötäisi määrällisesti eniten kasvisruokaa, vaan sitä, että ne tekemäni ruuat, joista olen eniten innostunut ja halunnut kirjoittaa blogipostauksen, ovat olleet kasviruokia. Vege siis on myös hyvää, silloin kun sitä jaksaa tehdä! Ja siinähän se on, kiehtovan, mielenkiintoisen ja hyvältä maistuvan kasvisruuan tekeminen on vaikeampaa kuin sen perusjauhelihasörsselin, jota normi-torstai-iltana vedetään. Ei musta ole kokopäiväiseksi kasvisruokailijaksi, ei sen tekijäksi eikä syöjäksi, mutta nyt kyllä taas on herännyt into panostaa tähän asiaan enemmän.

No niin, viikonloput höpinät taas tässä. Nyt lähden ruuanlaittoon ja sitten voisi loppuillan vaikka vähän relata. Olen ollut tänään töissä (opettajilla on aina pari kertaa lukuvuodessa lauantaitöitä, ns. veso-päivä), viikonloppu jää tyngäksi siitä johtuen, mutta tätä tää aina välillä on. Keväthommat on vihdoinkin aloitettu pihalla ja toivon mukaan huomenna sää suosii niin, että niitä pääsisi jatkamaan.



Kivaa viikonlopun jatkoa sinne puolelle ruutua! 💗
Mitä teille kuuluu?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

RUOKAKUVIA KÄNNYKÄLLÄ

Kaikki täällä vähääkään pyörineet tai edes pari kertaa piipahtaneet lukijat tietävät, että Harkittuja herkkuja -blogissa ei todellakaan herkutella kauniilla kuvilla. Ei ole tarkoitus aloittaa (tai jatkaa) postausta millään itsensä mollaamisella, mutta niin se vaan on - minä en ole mikään erityinen valokuvaaja. Jos oikein raadollisen rehelliseksi heittäytyisin, niin sanoisin olevani surkea valokuvaaja. Koko historian aikana täällä on nähty ehkä muutama aika hyvä kuva, muutama lisää ihan kelpokuvia, mutta suurin osa on ollut joku blaaaah tai sitten ihan susi-surkeita. Tässä pari esimerkkiä sieltä pahimmasta päästä... Hah, näitä olisi löytynyt näköjään vaikka kuinka paljon. Kuinka kivoja kuvia noista olisi saanutkaan, jos vaan...





Tähän on monta syytä. Ensinnäkin, en osaa. Toisekseen, ei ole huvittanut (lue: ei ole ollut kärsivällisyyttä) opetella. Kolmannekseen, asia ei ole ollut mulle niin tärkeä. Vaikka kuitenkin tavallaan on ollut; mua on harmittanut kuvien huono laatu ja olen koko ajan ollut täysin tietoinen siitä, että blogillani ei ole mitään mahdollisuutta kivuta enemmän luettujen listoille ilman hyviä kuvia. Mutta mutta... kun kuvat vaan ei ole mulle niin tärkeä asia ja sen takia niihin keskittyminen tai aiheen opettelu ei ole missään vaiheessa kivunnut prioriteettilistalla siihen vaiheeseen, että olisin aiheeseen alkanut panostaa. Olen niin voimakkaasti teksti edellä menevä tyyppi, että keskityn aina vaan siihen ja sen hiomiseen. En myöskään jaksa kauheasti kiinnostua esim. Instan kuvatulvasta, jotenkin se ei vaan anna mulle mitään. Tykkään toki siitä, kun seuraamissani blogeissa on kivoja (upeitakin!) kuvia, mutta en koskaan varsinaisesti pysähdy niiden kohdalle. Teksti on se, mikä minut pysäyttää. Upeinkaan ruokakuva ei inspiroi mua keittokirjassa tai -lehdessä niin paljon, kuin taidokkaasti, näppärästi tai hauskasti kirjoitettu resepti. Itse asiassa monessa blogissa on välillä mun mielestä jopa liikaa kuvia; yhdestä ruoka-annoksesta tai kivasta sohvanurkkauksesta saattaa olla kymmenen kuvaa hilppasen eri kuvakulmasta... Kaikki kunnia näille upeille kuville, kysehän on mielipideasioista, mutta mulle yleensä riittää yksi kuva, maksimissaan kolme tai neljä.

Olen myös vähätellyt omia kännykällä otettuja kuviani ajatellen, että varsinkaan ruokakuvauksessa niillä ei olisi mitään todellista arvoa. Että "kunhan nyt kännykällä räpsäisin tämmöisen...". Siksi innostuinkin ihan valtavasti, kun alkuvuodesta törmäsin tietoon Mari Moilasen kurssista, jolla opetellaan ruokakuvaamista kännykällä. Ihan mahtavaa! Ja kurssin kesto on "vain" 2,5 tuntia eli mielenkiinto pysyy yllä taatusti. Näin siis ajattelin kurssille ilmoittautessani, mutta totta kai tässä kävi niin, että olisin voinut hengata Marin studiolla vaikka koko viikonlopun. Mutta siis, upea ja inspiroiva kurssi, joka herätti mussa ihan uusia ajatuksia ja tuntemuksia kuvaamiseen.





Meitä osallistuja oli vain viisi, mikä mahdollisti sen, että Mari pystyi neuvomaan jokaista ihan kädestä pitäen. Opettaja kun olen, haluan nostaa esille myös sen, että Mari on erinomainen opettaja (sen lisäksi, että myös ihan mahtava ja hurmaava ihminen), mikä ainakin mulle on todella tärkeä asia, kun osallistun jollekin kurssille. Kiitos Mari sulle, sun firman nimi on Rock your Blog, mutta voisit lisätä sinne, että myös you rock

En millään uskalla sanoa olevani nyt kaiken oppinut (tietenkään!!!), mutta sain kyllä niin hyviä vinkkejä ja oppeja kurssilta, että uskallan väittää niiden avulla pystyväni jatkossa ottamaan parempia kuvia. Ja mikä tärkeintä - nyt mulla on into ja inspiraatio kehittyä kuvaajana, mikä mulla puuttui aikaisemmin. Tiedän nyt, että kännykällä voi ottaa uskottavia ruokakuvia ja että niitä ei todellakaan pidä väheksyä tai hävetä. Opin myös käyttämään Snapseed -kuvankäsittelyohjelmaa, jolla pystyy ihmeisiin. En osaa sitä kuin vasta alkavasti ja silti joka kerta kun sen kanssa leikin, tuntuu että olen tekemisissä taikuuden kanssa. Ja joo, tiedän, kuvankäsittelyohjelmia on ollut olemassa jo ties miten pitkän aikaa, mutta kaikki fotoshopit yms. ovat mulle vaan jotenkin ihan liikaa. Ei jaksa! Kirjoitin aiheesta vähän täällä (sieltä löytyy muuten myös se superohje broileripulliin!). Snapseed tekee ihmeitä ihan parilla näpäytyksellä ja vaikka lopputulos ei vielä ylläkään kansainvälisten kilpailujen finaaliin asti (haha!), niin olen kuitenkin ihan super-tyytyväinen tähän otokseeni, joka asettelun puolesta syntyi ihan vahingossa ja sen muokkauskin meni vähän "miten tässä nyt näin pääsi käymään" -tyylillä.



No niin, tästä on vielä pitkä matka mihinkään. Asettelu, sommittelu, tausta, valo... ihan sairaasti mietittävää. Snapseediä pitää opetella ja kokeilla niin paljon, että kärsivällisyys kärähtää taas jossain vaiheessa ihan taatusti ja aivot nyrjähtää, kun ei muista, mitä piti tehdä milloinkin. Olisi myös tietenkin tosi hienoa, jos löytyisi se oma tyyli, joka erottaa muista! Suurin kysymys lienee kuitenkin se, kuinka saada houkutteleva kuva siitä perusmätöstä, mitä meillä yleensä syödään ja mistä tännekin kirjoitan, silloin kun ruokajuttu on vuorossa. Latva-artisokkaa on ihana kuvata mahtavalla alustalla ja hyvällä rekvisiitalla (meinasin tukehtua kateuteen, kun näin Marin studion astia- ja härpäkevaraston ja näen niistä edelleen unia!), mutta kun kännykän linssi tarkentuu peruspasta-ateriaan, niin hymy saattaa hyytyä. Vai hyytyykö? Se nähdään sitten ensi kerralla, nyt on niin nälkä, että sitä pasta-annosta on pakko lähteä tekemään. Tässä kuitenkin meidän perjantai-illan jälkkäristä pari kuvaa.

Edit: kun kuvia katsoo täällä blogin puolella, ne ovat epätarkkoja, vaikka kännykässä ovat ihan teräviä... jotain teen siis väärin, tähänkin täytyy paneutua!




Herkullista ja ihanaa viikonloppua  💗

torstai 5. huhtikuuta 2018

365 PÄIVÄÄ

Terveisiä Perämeren rannikolta! Olimme siellä pääsiäisen vietossa mökillä pitkän viikonlopun ja olen ollut ihan täysin irti tietokoneesta nyt melkein viikon verran. On tuntunut aika hyvältä, tällaisia taukoja pitäisi ottaa useamminkin! Toki se tarkoittaa sitä, että kommentointi muiden juttuihin laahaa perässä, mutta toivottavasti te kaikki ihanat blogiystävät ymmärrätte sen ❤ Tulen kyllä ihan piakkoin "juttelemaan" sinne teidän kommenttiboksien puolelle (juttujanne olen kyllä lukenut tauon aikana kännykästä, mutta sillä vastaaminen ei vaan luonnistu millään).

Pääsiäinen siis tuli ja meni ja tänä vuonna ilman mitään tipuja sun muita. Tai no joo, pitää myöntää, että ei meillä niitä tipuja olla harrastettu kotonakaan; jotenkin se kaikki keltaisuus ja puput ja tiput ja munat on vähän liikaa mulle ja onneksi lapsikaan niitä ei ole kaipaillut. Se, mitä hän on joka vuosi koulussa askarrellut, on meillä päässyt esille, mutta siinä se sitten melkein onkin ollut. Oma alkuperäinen syntymäpäiväni oli pääsiäislauantaina, joten nuorempana isoäitini vielä eläessä (ja vaatiessa tätä), synttäreitä juhlittiin aina pääsiäisenä. Tämä perinne on jäänyt ja nykyjään pääsiäinen menee aika lailla omalla painollaan.





Ruokaa tietenkin pitää tehdä, kuten aina. Tänä vuonna en jaksanut pashaa ruveta vääntämään, mutta lammasta haudutettiin uunissa monta tuntia. Olin lähtenyt vähän soitellen sotaan, enkä ollut miettinyt alkupalaa ollenkaan, joten väänsin ex tempore täytetyt munat, jotka onnistuivatkin tosi kivasti. Parsanipun olin sentään tajunnut ostaa ja alkupalasta tuli tosi hyvä, eikä yhtään liian raskas. Jälkkäriksi tein sen ainoan, jossa olen tosi hyvä ja tälläkin kertaa se onnistui ihan älyttömän hyvin. Ohje löytyy täältä - tee omalla vastuulla, tämä on niin hyvää, että kaikki pitää syödä heti!!! Ja hei, arvatkaa mitä - tänä vuonna ei syöty yhtäkään pääsiäismunaa, hupsista! No, ihan hyvä, koska punkkua meni sitten senkin verran - haha!



Mutta asiaan eli otsikkoon. Tänään käynnistyi lähtölaskenta siihen maagiseen viidenkympin rajapyykkiin, joka kyllä väkisinkin tuntuu tosi isolta asialta. Myönnän kokevani pahemman laatuista ikäkriisiä, joka yhdistettynä vaihdevuosiärsyilyyn (jep, pakastinraivarit taas häämöttää...) ei ole ollenkaan kiva yhdistelmä. Tiia kirjoitti juuri äsken postauksen, joka olisi voinut olla suoraan minun kynästäni (Tiia-muru, tulen kommentoimaan, kunhan kerkeän ❤). Päätin kuitenkin tänä aamuna, että lykkään aiheen miettimistä vielä vähän ja koitan nyt vaan nauttia siitä, että olen onnellinen, terve ja sentään suht järjissäni :) Sain lapselta lahjaksi 49 suukkoa (hän tosin meni laskuissa sekaisin ja niitä tuli 54, mutta päätin olla ottamatta tätä minkäänlaisena vinkkinä...), mies on juuri kotimatkalla pohjoisesta, eikä tule muistamaan koko päivää mitenkään, mikä ei mua haittaa ollenkaan. Meillä ei pahemmin synttäreitä muisteta, eikä siitä myöskään tupata loukkaantumaan. Jos ei tänään illalla sano mitään, niin muistutan kuitenkin ystävällisesti huomenna, että ajattelin haluta viime synttäreilläni lahjaksi lahjakortin kosmetologille. Jep, joku semmoinen "kuuraa, jynssää ja kohota tämä rupsahtanut naamavärkki pari vuotta nuoremmaksi" -hoito olisi ajatuksissa. Kävin ostamassa itselleni lahjaksi silmänympärysvoiteen (voisiko tämä mennä vielä vähän pateettisemmaksi...?) ja paidan. Siinäpä se tänä vuonna. Ensi vuonna sitten juhlitaan isosti ja lähdetään reissuun juhlan kunniaksi.

Kuten sanottua, en halua juuri nyt paatostella tätä ikäkriisiä ollenkaan. Muistin aamulla, että kirjoitin kaksi vuotta sitten jotain, mikä toimii edelleenkin, kaikesta kipuilusta huolimatta. Vaikka välillä v***ttaa ja harmittaa ja ärsyttää paljon enemmän kuin silloin, niin ajattelen kuitenkin edelleen aika lailla samalla tavalla. Lainaankin itseäni tähän loppuun, tämä on hyvä muistutus siitä, että kaikki on edelleen tosi hyvin! Oikeastaan vähän herkistyin tuota lukiessani; näin olen lähes aina itsestäni ajatellut ja haluaisin niin kovasti säilyttää tämän asenteen. Että olen oikeasti ihana, just nyt ja just tällaisena!

Elämäni talo

Täytin eilen vuosia. Tämän ikäiset naiset usein piilottelevat ikäänsä, en oikein ymmärrä miksi. 47 vuotta. Nuoriherra kysyi aamulla kuinka paljon täytän ja "nelkyt ja risat" -vastaus ei riittänyt (mistä ihmeen risuista sä äiti puhut???), joten piti oikein sormipelillä laskea :)

Päivä oli kiireinen ja piti sisällään siirtymistä paikasta a paikkaan b. Autossa oli aikaa miettiä. Kurkin itseäni peruutuspeilistä ja pohdiskelin. Ryppyjä. Check! Silmäpusseja. Check! Harmaata. Check!  Löllöä siellä sun täällä. Check! Suonikohjujakin jo muutama. Check! Ja sitä rataa. Kriisin ainekset siis kasassa!? En kuitenkaan saanut mitään paniikkia aikaiseksi, päinvastoin - naamalle levisi leveä virne joka kerta kun kurkkasin peiliin. Ei minulla ole mitään syytä keski-iän kriisiin!

Mietiskelin siinä ajellessani, että keski-ikäinen nainenhan on parhaimmillaan kuin vanha puutalo. Semmoinen ihana vanha, tiedättehän! Ei mikään kantti kertaa kantti, vaan moniulotteinen vanhoine erkkereineen ja lasikuisteineen. Vähän repsottaa sieltä sun täältä, mutta kun kaukaa katsoo, niin pienet kauneusvirheet eivät näy. Kun kivijalka ja rossipohja ovat kunnossa (kiitos onnellisen lapsuuden), eikä talossa ole sen pahempia home- tai rakennevaurioita (kummallista kyllä, vaikka siitä vähän huolettomasti pidettiin jossain vaiheessa huolta), niin rakennushan on varsinainen aarre.

Se on monikerroksinen ja sokkeloinen, täynnä huoneita, jotka ovat pullollaan mitä hienompia muistoja. Jotain pimeitä nurkkiakin toki löytyy ja ehkä muutama huone, johon ei enää huvita palata. Pieni pintaremontti tekee ihan hyvää silloin tällöin, mutta liian suuria rakenteellisia muutoksia ei kannata ruveta tekemään. Eikä varsinkaan isoa remonttia uusilla ja moderneilla materiaaleilla - talosta häviää silloin kaikki luonne ja siitä tulee korni jäljitelmä.

Siinä talossa asutaan (toivottavasti) vielä pitkään, joten siitä täytyy pitää hyvää huolta. Se on rakas ja arvokas. Täydellinen suorastaan. Elämäni talo!

Ihanaa alkanutta huhtikuuta teille kaikille! Kunhan saadaan puoli metriä lunta sulatettua jollain ihmeen keinolla ennen vappua, niin kesääkin voi ruveta jo odottamaan.


Pus 💗